Kultakuume
Oli taas aamu. Voihkaisin, sillä tunsin pistävän kivun oikeassa kyljessäni - olin taas nukkunut yli auringonnousun. Haparoin pystyyn pidellen kylkeäni. "Töihin senkin kurja lurjus! Tänään et tule saamaan ruokaa", työnjohtaja karjui ja potkaisi minut rähmälleni liejuun. "Nyt töihin!" Kömmin ylös niin vikkelästi kuin pääsin ja kompuroin pakoon.
Se, etten saisi ruokaa tänäänkään painoi mieltäni kävellessäni vaskooli veltosti vasemmassa kädessä roikkuen joen rannalle, missä muut olivat jo aloittaneet työnsä. Kauempana näin hieman väljemmän paikan, johon suuntasin kulkuni.
Puolenpäivän aikaan kuulin parakeilta päin huutoja. Ne kumminkin vaimenivat hyvin pian - joku oli taas saanut maistaa työnjohtajan säälimätöntä ruoskaa. Kyynel vierähti silmästäni ja tippui maahan. Jatkoin työtäni.
Vähän myöhemmin näin, kun jotain poikaa retuutettiin minun suuntaani. Huomasin, että hän oli uusi. Hänellä oli valkoinen paita yllään, eikä hän ollut kauhean laiha - toisin kuin me muut likaisenharmaine paitoinemme ja riutuneen näköisine vartaloinemme. Hänet tönäistiin joen penkkaan, ja perään heitettiin vaskooli.
Aluksi hän ei tajunnut, mitä tehdä, mutta minä näytin hänelle, ja hän oppi nopeasti. Me aloimme jutella heti työnjohtajan lähdettyä. -En tajua, hän sanoi hämillään. -Pyysin nälissäni, voisinko mahdollisesti saada yhden annoksen riisiä, ja he yllättävästi olivat oikein työntämässä sitä minulle. Söin annokseni ja jätin vieläpä rahaa, mutta kun lähdin poispäin, tunsin suuren kämmenen tarraavan kiinni olkapäähäni. "Etpäs lähde minnekään", se sanoi, ennen kuin olet maksanut velkasi." Minähän maksoin jo", vastasin, mutta talon kokoinen mies vain nauroi. -Niin siinä yleensä käy, vastasin. -Lähes kaikki täällä ovat joutuneet tänne noin - jääneet velkaa jostakin työnjohtajalle. -Jos ei tajua kysyä hintaa etukäteen, joutuu pulittamaan juuri niin suuren summan, että joutuu jäämään työskentelemään tänne saadakseen velan maksetuksi. Vaikka velan joskus saisikin maksettua, ei täältä pääse pois koskaan. -Sehän on lainvastaista, hän huusi vihaisena. Mutta ei sille mitään voi, vastasin totisena. -Äläkä korota ääntäsi liikaa. Me emme saa puhua toisillemme. Juuri silloin yksi työnjohtajan apulaisista tuli meitä kohti ja meidän täytyi keskeyttää rupattelumme ja keskittyä työhömme. Kun hän oli kävellyt kuulokantaman ulkopuolelle, me jatkoimme keskusteluamme. -Millaista siellä oli? kysyin. -Missä siellä? -Tarkoitan, millaista on ulkopuolella?
Hän kertoi minulle niin uskomattomia juttuja ulkomaailmasta, etten ollut uskoa korviani. Tarinoita ruoasta ja puhtaasta vedestä, paikasta, johon ihmiset menevät joka päivä rentoutuakseen kahdeksan tunnin työpäivän jälkeen, suihkuista ja autoista ... Mieleni alkoi kaivata noita ihanuuksia, ja tulin surulliseksi, sillä tiesin, etten koskaan näkisi noita asioita.
Seuraavana aamuna aamiaisella näin hänen kätkevän leivän kannikan taskuunsa. Hän nyökäytti päätään merkiksi minulle, että minun tulisi tehdä samoin. Piilotin leivän pelonsekaisin tuntein paitani sisään muistaen, mitä oli käynyt edelliselle henkilölle, joka oli varastanut leipää.
Myöhemmin päivällä, kun taas pystyimme puhumaan toisillemme, hän kertoi, että aikoi yrittää pakoa ja pyysi minua mukaan. En ollut koskaan nähnyt kenenkään pääsevän pakoon, ja minä sentään olin elänyt täällä koko elämäni. Epäröin, mutta tarinat ulkomaailmasta olivat liian houkuttelevia. "Hyvä on. Minä tulen" sanoin päättäväisesti, ja hän hymyili.
Myöhään sinä iltana, kun kaikki olivat jo menneet yöpuulle, nousimme hiljaa ylös ja kuulostelimme vartijoiden varalta. Otimme mukaamme joitain hyödyllisiä tavaroita, joita satuimme käsiimme saamaan, kuten tulentekotarvikkeet, ja lähdimme liikkeelle. Hiivimme pimeän pihan poikki ollen koko ajan mahdollisimman näkymättömiä. Yhtäkkiä kuulimme askeleita talon takaa ja joku sytytti taskulampun. Pystyimme täpärästi välttämään vartijan taskulampun valokeilan hyppäämällä joenpenkkaan. Makasimme penkassa hiljaa henkeämme pidätellen. Vartija läheni. Kohta valokeila osuisi meihin. Sydämeni löi hurjana, ja pelkäsin, että vartija kuulisi sen. Tulin pakokauhun valtaan. Syöksyin poispäin vartijasta, ja aloin juosta jokea pitkin. Vartija huusi, mutta minä en välittänyt. Kuulin laukauksen. Se kaikui päässäni, kun kaaduin veteen. Jalkani eivät enää kantaneet. Silmissäni pimeni. Tunsin, kuinka ystäväni tarttui minua kädestä ja puristi sitä. "Juokse!" sanoin mielessäni, mutta oli liian myöhäistä - kuului toinen laukaus. Hänen otteensa tiukkeni hetkeksi, sitten se heltesi, ja hän kaatui päälleni ...
Miro Lahdenmäki, lukio.